Metsä Groupin Viesti 2 - 2025

2/25

METSÄ GROUPIN VIESTI

Uudistava metsätalous on merkittävä muutos, ja siitä tulee toivottavasti metsäalan valtavirtaa, sanoo Ilkka Hämälä. O ululaiseen insinööriper heeseen syntynyt Ilkka Hämälä asui lapsena Oulu-yhtiön sellutehtaan naapurissa. Vain vähän kauempana oli Toppilan sellutehdas. Jompikumpi haisi aina. Lisäksi lähistöllä oli Typpi-yhtiön lan noitetehdas, jonka piipusta nousi sakeaa savua. ”Suunnilleen tuon väristä”, Hämälä sanoo ja osoittaa pöydällään lepäävää vihreää kynää. Oulu oli ympäristökatastrofi, hän muistelee. Männyt olivat kuolleet lat vasta neljä metriä alaspäin ja merestä nousi paha haju. Oulun edestä nostettu kala maistui tehtaalle. ”Kävimme isän kanssa ostamassa kalaa Oulun torilta. Kauppias leikkasi puukolla pyrstön juuresta pienen palan ja maistoi sitä asiakkaan nähden näyttääk seen, maistuuko se selluvesille. Jos se oli Oulun läheltä pyydetty, sitä ei voinut syödä.” Hämälä sanoo kokeneensa nuorena ympäristöahdistusta, samanlaista, jota monet nuoret nykyäänkin kokevat. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, hän lähti opiskelemaan sellu- ja paperitek niikkaa Otaniemeen. Koko hänen työuransa ajan metsä teollisuudessa on pohdittu, miten ympä ristövaikutuksia vähennetään. Yksi tärkeä muutos tapahtui, kun Ahlström 1970-luvun alussa rakensi Varkauteen maailman ensimmäisen sellutehtaan, jossa hajukaasut kerättiin talteen. Muut yhtiöt seurasivat. Vesiensuojelun tila puolestaan alkoi parantua, kun tehtaiden yhteyteen alet tiin rakentaa aktiivilietelaitoksia, jossa bakteerit hajottavat jätevedestä orgaani sia yhdisteitä. Ensimmäinen tehtiin vuonna 1985 Äänekosken sellutehtaalle, jossa sellutehdas ja paikalliset asukkaat olivat kiistelleet vesiensuojelusta. Aktiivilietelaitos rakennettiin myös Joutsenon sellutehtaalle, jossa Hämälä työskenteli 1980-luvun lopulla tutki musinsinöörinä. Hän huomauttaa, että

”Jos mitään ulkoista painetta ei olisi ollut, muutosta ei olisi tullut”

Hämälä katsoi kauhuissaan, kun akti vistit kiipeilivät laitoksen päällä ja heidän allaan valtavat roottorit pyörivät kovaa vauhtia. ”Huusin että tulkaa alas, tehän kuo lette jos te putoatte.” Hänen sanoillaan ei ollut vaikutusta. Kun vieraat olivat saaneet esiteltyä mie lenosoituslakanaansa puhdistamon päällä valokuvia varten, he laskeutuivat oma-aloitteisesti. Kukaan ei vahingoit tunut, mutta Hämälää tilanne hirvittää vieläkin. ”Jälkikäteen olen ajatellut, että minun olisi ilman muuta pitänyt lyödä hätäkat kaisijaa ja pysäyttää laitos.” VUOSIEN MITTAAN ympäristöjärjestöt ovat tulleet Hämälälle tutuiksi. Näke mykset ovat joskus kaukana toisistaan, mutta joskus yllättävänkin lähellä. Hän uskoo, että metsäteollisuus on vähen tänyt päästöjään ja muuttanut metsien käsittelytapojaan osittain järjestöjen työn ansiosta. ”Pahasti pelkään, että jos mitään ulkoista painetta ei olisi ollut, muutosta ei olisi tullut.” Tällä vuosituhannella pääpaino on ollut metsien monimuotoisuuden tur vaamisessa ja ilmastonmuutokseen val mistautumisessa. Jo 1990-luvulla luotiin metsien sertifiointijärjestelmät, jotka sai vat alkunsa sademetsien turvaamiseksi trooppisilta plantaasimetsiltä. Niitä on sittemmin sovitettu pohjoiseen metsä talouteen. Plantaasimetsätalous muistuttaa tehomaataloutta: puut kaadetaan, hak kuuaukko myrkytetään ja uusi puusuku polvi kasvatetaan ennen kuin tuhoeliöt ehtivät palata. Luonnonmukaisesta eko logiasta ei ole mitään jäljellä, kun taas suomalaisessa talousmetsässä sitä on Metsä Groupissa tehdyn arvion mukaan jäljellä 70 prosenttia. Tätäkin lukua on Hämälän pääjohta jakaudella lähdetty parantamaan. Kaksi vuotta sitten Metsä Group esitteli uudis tavan metsätalouden periaatteet, joiden ytimessä on ajatus, että samalla kun

aktiivilietelaitos vaati muutoksia myös itse tehtaan toimintaan. ”Lietelaitoksessa toimii biologinen prosessi, joka edellyttää, että sellutehtaan kemiallista prosessia pitää ajaa tarkasti. Koska jos aiheutuu päästöryöppy, biolo ginen prosessi kuolee. Lietelaitos vaatii, että tehtaalta tuleva kuormitus pysyy kohtuullisena.” JOUTSENON-VUOSINAAN Hämälä pääsi ensimmäistä kertaa tekemisiin ympäristöaktivistien kanssa. Kaasumaisen kloorin käyttö sellun valkaisussa oli ongelmallista, koska pro sessissa syntyi dioksiinia, joka aiheut taa syöpää. Tämän vuoksi metsäyhtiöt kehittivät menetelmiä, joissa klooria ei tarvittu. Joutsenossa kloorista luovuttiin vuonna 1991, ja yhtiö antoi sellulle nimen Ekopine. Ympäristöjärjestö Greenpeace katsoi, että kyse on viherpesusta. Neljä aktivistia ajoi veneellä sellutehtaan rantaan muka naan kankaasta tehty metrin korkuinen vihreä ankka – järjestön mielestä Ekopi nen ympäristöystävällisyys oli ”ankka” eli paikkaansa pitämätön väite. Hämälä otti aktivistit vastaan. Nämä kuitenkin kiipesivät aktiivilietelaitoksen puhdistamon päälle. Puhdistamossa on pintailmastuslai tos, jossa sähkömoottorit pyörittävät suu ria roottoreita, jotka puolestaan puhalta vat ilmaa jäteveteen. Rakenne on avoin, jotta ilma pääsee virtaamaan. Jätevesi kuohuu virtauksen voimasta ja pärskeet leviävät laitoksen rakenteisiin. Vedessä on suopaa, joten rakenteet muuttuvat liukkaiksi.